”Ei jääkiekkoilija voi olla heikko tai näyttää pahaa oloa ja jos siitä puhuisi ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi”

Teksti on osa Häpeä pois kypärästä –kampanjaa. Teksti on Mestiksessä yli 300 ottelua pelanneen, ja Liigassakin kiekkoilleen, 30-vuotiaan Kai Lehtisen itsensä kirjoittama.

Olen pelannut koko ikäni jääkiekkoa 5-vuotiaasta asti. Jääkiekko oli unelmani ja tavoitteeni niin kauan kuin muistan. Ala-asteella kyseltiin aina niitä "miksi haluat tulla isona"-kysymyksiä ja kirjoitin aina ne kolme isoa kirjainta, "NHL". Elin jääkiekkoa ja jääkiekolle joka päivä.

Olin 26-vuotias, kun tein ensimmäisen Liiga-diilini. Olin halunnut sitä aina, tai oikeastaan olin odottanut sitä aina. Tiesin pääseväni sinne joskus ja halusin enemmän. Sellainen urheilijan mieli välillä on; mikään ei riitä ja aina haluaa vain enemmän. Kun olin allekirjoittanut tämän sopimuksen, aloin harjoitella kuin hullu. Joukkueen puolesta lyötiin eteen harjoitusohjelma, jossa ei kesällä kauhean montaa vapaapäivää ollut.

Sen kesän jälkeen kaikki alkoi. Halusin saada Liiga-paikan niin paljon, että sokeuduin kaikelle muulle. Uusi paikka, uudet ihmiset ympärillä, suorittamisen paine, fyysinen väsymys, näyttämisenhalu ja se urheilijan mieli, joka haluaa vaan koko ajan eteenpäin, ajoi mut paikkaan missä en ollut ikinä ennen käynyt.

"Minulle saattoi tulla paniikkikohtaus kesken pelin vaihtoaitiossa"

Jouduin aika nopeasti kesäharjoituksien jälkeen Mestiksen mukaan. Se ei kuitenkaan ollut paha kolaus mielelle, vaan halusin näyttää, että pystyn pelata Liigassa. En tajunnut, että se saattaa olla aika vaikeaa, jos on treenannut kovempaa kuin koskaan ennen ja vielä pitäisi löytää ekstrapaukkuja. Sain vähän myöhemmin pari peliä Liigassa, joista ei tullut yhtään mitään. Olin vain varjo itsestäni ja aloin huolestua.

Muistan omia ajatuksia kuten: "en ole yhtään mitään, eikä minusta ole pelaamaan Liigassa". Nämä ajatukset, kun lisätään siihen urheilijan mieleen, joka haluaa vaan enemmän ja eteenpäin koko ajan, on aika paha ristiriita.

Mestiksessäkin pelit alkoivat mennä huonosti. En ollut oma itseni, enkä tiennyt miksi. Saatoin kesken pelin ajatella jatkuvasti haluavani pois täältä. Minulle saattoi kesken pelin tulla paniikkikohtaus vaihtoaitiossa, että haluan vain pois. Silmissä alkoi näkyä valoja ja sydän hakkasi todella kovaa. Halusin pois, mutta luonne ei antanut periksi.

Menin kentälle ja koitin pelata. Tunsin itseni todella huonoksi ja häpesin peliäni. Olinhan tehnyt Liigaan diilin ja pelaan näin huonosti Mestiksessä. Se ajatustenmylly päässä on käsittämätön, sekunnissa saattaa ajatella kymmentä asiaa yhtä aikaa ja vielä pitäisi pelata maailman nopeinta pallolajia. Kävin jopa lääkärissä silmien takia, että mikä niissä on vialla, koska näen valojuovia ja sumeutta kesken pelin. Diagnoosi: herkät silmät.

"Mietin, että näytänköhän uuden joukkueen silmissä heikolta"

Oli lokakuu ja kausi oli ollut käynnissä kuukauden verran. Otin yhteyttä ensimmäisen kerran joukkueen urheilupsykologiin. Silloinkin mietin, että näytänköhän uuden joukkueen silmissä heikolta. En ollut koskaan tavannut häntä, mutta ajattelin, että jos joku niin hän osaa auttaa. Sanotaan niille, jotka eivät tunne minua, minusta on todella vaikea huomata, jos jokin on vialla. Osaan peittää tunteeni ja pettymyksen hymyyn ja olen erittäin positiivinen persoona. Luulen, että psykologikin meni tähän lankaan.

Jos vain valittaisin ja kertoisin, että en pystynyt pelata kunnolla, koska olo tuntuu pahalta, en olisi mikään kova urheilija. Ei jääkiekkoilija voi olla heikko tai näyttää pahaa oloa ja jos siitä puhuisi ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi. Kun halusin toista tapaamista, epäonnekseni joukkueen psykologi oli samalla olympiajoukkueen psykologi, ja hän oli lähtenyt olympiajoukkueen mukaan Sveitsiin. Hän tarjosi Skype-vastaanottoa, mutta se ei tuntunut oikealta ja kieltäydyin. Ensimmäinen ajatus silloin oli, että "Antaa olla. En mä ketään tarvitse, olen tähänkin asti selvinnyt kaikesta itse ja selviän nytkin. Hittoon kallonkutistajat".

En ajattele niin enää. Mikä saa ihmisen valehtelemaan omasta olostaan? Sitä luulee olevansa ongelmaksi toiselle, jos sanookin, että ei voi hyvin.

Käännyin myös yhden valmentajan puoleen ja ohimennen sanoin hänelle, että "pelkään potkuja ja saatan lähteä kohta". Kaikki oli kääntynyt päälaelleen, enkä tiennyt miten päin edes seistä. Saatoin kesken pelin ja vaihdonkin aikana huomata ajattelevani jotain ihan muuta, enkä ollut yhtään läsnä. Jos tein maalin se ei tuntunut miltään, ja minä rakastin maalien tekemistä. Mikään ei tuntunut miltään. Rakkaasta lajista oli tullut rasite.

"Silloin mielentilani romahti"

Tuli marraskuu ja se puhelu, jota olin pelännyt tuli. Agenttini soitti ja sanoi, että sinusta halutaan eroon. Jos minulta kysytään, mikä elämäni huonoin päivä on, niin se on se päivä. Täytyy jälkikäteen sanoa, että olen onnekas, kun tuo on huonoin päiväni, mutta silloin se sattui. Minulle lähtökohtaisesti sanottiin potkuista marraskuussa ja se oli viimeinen tikki. Silloin mielentilani romahti.

Tulin vihaiseksi jääkiekolle ja kaikille ihmisille, jotka olivat sen parissa. Tämä oli ensimmäisen kerran, kun en enää halunnut olla jääkiekon kanssa missään tekemisissä. Mutta silti menin hallille, hymyilin ja pelasin. Nyt oltiin menty sen yli, että en enää luottanut kehenkään, enkä halunnut puhua yhdellekään ihmiselle, joka joukkueessa oli.

Ainoa kenelle puhuin, oli äitini. Ne puhelut meinasivat välillä repiä välimme kokonaan. Olin niin ilkeä ja pahoinvoiva. Äiti kuitenkin aina kuunteli. En tiedä olenko koskaan kiittänyt sinua tarpeeksi siitä, mutta ilman niitä puheluita minulla ei olisi ollut ketään.

"Soitin äidille, että mä en haluu olla täällä"

Muistan pelejä, kun oltiin vieraspaikkakunnalla ja kävin alkulämpöjuoksulla ja soitin äidille, että "mä en haluu olla täällä! Kohta mä laitan noi kamat päälle ja meen taas jäälle. En tiedä mitä teen".

Näitä puheluita ei ollut yksi vaan monta. Kaikilta muilta ihmisiltä peittelin oloani. En tiedä miksi en puhunut tai hakenut apua. Sen kynnyksen ei pidä olla noin iso, mutta rehellisesti, en ollut koskaan kuullut silloin masennuksesta urheilupiireissä. En tiennyt mitä tehdä. Kaksi kuukautta valehtelin kaikille ihmisille ympärilläni ja esitin. Muistan äitini sanoneen, että oli aika, jolloin hän meinasi autolla lähteä Espoosta luokseni, koska säikähti puheluitani.

Joulukuun lopussa sain puhelun, jossa agenttini kertoi, että minun ei tarvitsisikaan pakata. Mietin, että olenko turhaan tehnyt lähtöä kuukauden ajan ja tuntenut oloni näin paskaksi. Sitä en hyväksynyt ja ironista, mutta rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat minulle tärkeintä maailmassa ja tämä ei ollut sitä. Ilmoitin, että etsitään joukkuetta, ja kun sopiva löytyy minä lähden. En enää välittänyt. Uusi joukkue löytyi kotiseudulta Espoosta. Paras mahdollinen vaihtoehto. En välittänyt enää tippaakaan jääkiekosta, halusin vaan kotiin.

En ymmärtänyt silloin masennustani. Olin fyysisesti ja henkisesti todella väsynyt. Halusin vaan lopettaa, mutta silti menin uuteen joukkueeseen tutustumaan uusiin ihmisiin, joille esittää. Sain kuitenkin Espoossa muuta elämää ja vanhat ystäväni pitivät minut pystyssä hallin ulkopuolella. En siltikään mennyt puhumaan ongelmistani kenellekään. Se on jotenkin tabu tai jotenkin urheiluun liitetään aina terveys, eikä sitä odoteta, että siellä voisi olla mielenterveysongelmaisia.

Kun katson taakseni, olin masentunut, mutta siinä hetkessä en sitä ymmärtänyt tai osannut hakea apua. Tunsin epäonnistuneeni kaikessa. Tilanteessani en hakenut apua ja ajauduin tilanteeseen, jossa olin luopumassa unelmistani ja rakkaasta lajista kokonaan.

En sano, että minua kohdeltiin aina täysin oikeudenmukaisesti, mutta tiedän sen, jos olisin avannut suuni aikaisemmin, minua olisi autettu.

- Kai Lehtinen

Häpeä pois kypärästä -kampanjan tavoitteena on normalisoida mielenterveyden ongelmia, tuoda esiin niiden yleisyyttä ja kannustaa hakemaan apua ajoissa. Tavoitteena on myös kerätä taloudellista tukea mielenterveystyöhön sekä Mestis-seuroille.

Tutustu kampanjaan osoitteessa www.häpeäpoiskypärästä.fi