Tässä juttusarjassa työkseen runoja ja sanoja kirjoittava Linda Huhtinen vie jääkiekkoilijat päivän ajaksi runojen ja taiteen maailmaan, yrittäen löytää se piilotetun yhtäläisyyden, joka yhdistää ammattiurehilijan ja ammattihaaveilijan. Tällä kertaa erikoishaastattelussa on TUTOn 21-vuotias puolustaja Kalle Valtola.
Minä sain kerran tilaisuuden tutkia taiteilija Juice Leskisen muistivihkoa. Näky oli vaikuttava: hienoja lauseita ja oivaltavia sanapareja - riimejä, joita ei ollut tarvinnut kumittaa löytääkseen muotonsa. Kannan itsekin muistikirjojani mukanani kaikkialle, mutta vaikka kuinka tahtoisin, ei niiden sivuista jäisi paljoa esiteltävää: keskenjääneitä sanoja ja sotkettuja sivuja. Kaikkia muistikirjojani yhdistää kuitenkin yksi tekijä: lähes jokaisen sivun nurkkaan on sutaisten piirretty karikatyyrejä ihmisten kasvoista. Kasvot näyttävät lähes aina samalta: niiden oudoista päistä kasvaa puita ja sotkuisia pilviä. Minä en tiedä kuka tuo kuvan ihminen on.
Joulukuussa sataa räntää. Edessäni istuva nuorukainen näyttää huolitellun siistiltä, vaikka kertoo tulleensa polkupyörällä suoraan töistä. Hän on ryhdikäs ja rauhallinen poika, kiltin oloinen. Päässäni vuosien ajan pyörinyt kankea stereotypia itsetietoisesta ja suurieleisesti rymyävästä jääkiekkoilijasta saa jäälleen luvan siirtyä.
”Kyllä me joskus olemme myös itse syypäitä niihin stereotypioihin”, sanoo Kalle Valtola.
”Toisaalta, joskus ne kovaäänisimmät ovat kyllä eniten epävarmoja itsestään. Mutta eikö se päde vähän kaikkiin ihmisiin?”.
Olen samaa mieltä.
Asettelen eteemme tyhjät taulut ja akvarellivärejä. Tehdään omakuvat, ehdotan. Heti ensimmäisten siveltimenvetojeni jälkeen huomaan jälleen maalaavani samanlaista karikatyyriä, kuin muistivihkoni nurkassa. Kerron Kallelle pinttyneestä tavastani ja siitä, etten löydä sille selitystä. Kalle tarkkailee maalaukseni etenemistä ja alkaa rauhallisesti valmistamaan omaa kuvaansa. Keskustelleessaan hän nostaa pensselin kankaalta, puhuu lauseet loppuun ja jatkaa maalaamista vasta sen jälkeen. Asia kerrallaan.
Ihminen, joka ei vaadi onnistumista
Tavallaan Kalle Valtola on malliesimerkki siitä, mitä nuori ihminen voi parhaimmillaan olla. Hän opiskelee tradenomiksi ja tekee työpäiviä postissa. Nyt on kiireaika, joulu sotkee aikataulut. Työ ja koulu ovat kuitenkin sivuosassa, elämä on kohdistettu tarkasti kohti unelmasta jalostunutta päämäärää. Sitä, mitä hän on jo lapsesta asti rakentanut.
Valtola pelaa TUTOssa ja harjoittelee keskittyneesti. Hän puhuu arvostavasti Mestiksestä ja uuden etapin saavuttamisesta. Hänelle Mestis ei ole vain välivaihe, vaan pikemminkin tämänhetkinen saavutus. Minä ihailen sellaisia ihmisiä. Heitä, jotka näkevät missä ovat. Itse turhaudun heti, jos arki sumentaa maalaamani haavekuvan.
”Kun pelaan kiekkoa, ovat kaikki ajatukseni siinä. Jos menee huonosti, tuntuu huonolta, kun menee hyvin, tuntuu hyvältä”, Kalle summaa.
Se kuulostaa tutulta, vaikken minä itse osaa onnistumisen hetkelläkään olla koskaan täysin tyytyväinen.
”… mutta minä en laita itselleni onnistumisen pakkoa. Maailma ei kaadu siihen, jos ei onnistu”, sanoo Valtola.
Siveltimeni pysähtyy hetkeksi. Menestynyt ja taitava nuorukainen sanoo sellaisia asioita, joita suorittamiskeskeisessä maailmassa ei saisi sanoa. Ei ainakaan ääneen. Me tiedämme, että kaikista loppuun kulutetuimmat kannustuslauseet kehottavat meitä epäonnistumisen keskellä puskemaan kovemmin ja kovemmin. On pakko onnistua. Pakko.
Ja silti Kalle Valtola on onnistunut. Hän kertoo olleensa hyvä oppilas, keskiarvoltaan yhdeksikköä. Hän tekee töitä, opiskelee, puhuu ihmissuhteistaan ja rakkaudesta arvokkaasti ja pelaa menestyksekkäästi jääkiekkoa. Hän etenee ja onnistuu, vaatimatta onnistumista.
Entä jos menestymisen salaisuus onkin siinä, että hoksaa kääntää asiat päälaelleen?
Kirjoitan ajatuksen itselleni muistiin. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Ihminen, joka näkee itsensä
”Kyllä minä vaadin itseltäni paljon. Kyse on kuitenkin siitä, että minä itse arvioin itseni. Yleensä kovemmin kuin muut, mutta silti. Olen itse se tuomari.”
Siveltimeni pysähtyy taas. Olen sekoittanut vahingossa kahta väärää väriä. Peittelen tauluni sotkeutunutta kohtaa.
Jos joku arvostelee minua, saatan minä sättiä itseäni entistä kovemmin. Se on puuduttava tapa, josta olen oppinut aikuisuuden myötä hiljalleen eroon. En ole kuitenkaan vielä täysin oppinut haluamaani. Muiden arvioinnit tuntuvat aina jossain, yleensä piilotetuimmassa kohdassa kylkiluiden takana.
21-vuotias maalaustoverini jatkaa rauhallisesti kuvansa työstämistä.
Ja sitten me puhumme ajasta. Me puhumme siitä, kuinka aika kuluu.
”Sehän on väistämätöntä, että siinä kolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen välillä tajuaa, että ura alkaa olla lopussa”.
Mietin omaa ikääni ja teen nopean laskusuorituksen.
Olen hiljaa.
Minä olen kärsimätön ja turhaudun nopeasti. Pyörin paikallani ja mietin, miksen juokse - miksen kiirehdi ja toteuta jokaista haavettani tänään. Silloin minua rauhoittaa ajatus: kirjoittaja paranee vanhetessaan. Anna aikaa ajatukselle.
Mutta entä jos minä tietäisin, että maailmani tärkeimmälle asialle, sille, mille olen koko elämäni ja kasvamiseni omistanut, olisi olemassa aikaraja. Entä jos kirjoittajankin tulisi vetäytyä neljänkymmenen korvilla. Entä jos minun tulisi lopettaa työni tuossa tietyssä iässä ja halutessani siirtyä tekemään jotain muuta, vaikka sitten opettamaan muita.
Se ei voisi tuntua samalta. Se ei vaan voisi tuntua siltä, miltä kirjoittaminen tuntuu.
”… ei sitä voi surra. Haastavampaa se on vaikka taitoluistelijoilla, heistä monet joutuvat lopettamaan jo parikymppisinä”.
Kalle on edelleen rauhallinen. Maalaa ja mietiskelee sanomaansa.
”Jos kaikki loppuisi tähän päivään, osaisin minä kyllä olla kiitollinen jo siitä mitä minä olen tähän mennessä saanut”.
Minä en osaa tuota temppua. Minä en osaa ajatella yhtä kypsästi kuin 21-vuotias Kalle Valtola.
”Olen saanut ystäviä ja ennen kaikkea toteuttaa sitä mikä on ollut minulle tärkeää. Minulla on lapsesta asti ollut kova pelaamisen vietti. Ja sitä minä olen saanut nyt tehdä”.
Ihminen, joka katsoo eteenpäin
Mitä enemmän keskustelemme aiheesta, sitä voimakkaammin alan tuntea pettymystä omia ajatuksiani kohtaan. Vielä muutamia viikkoja sitten olin täysin epäkypsä näkemään asian todellista laitaa. Olen aina ajatellut jääkiekkoilijat ennemminkin typerinä tyyppeinä, jotka ovat tieteiden ja taiteiden sijasta tuhlanneet elämäänsä pelkästään urheilulle. Olen pahoillani lapsellisuudestani.
Viimein alan nähdä. Eteeni maalautuu kuva suorittajista, joilla on unelma. He tekevät työtänsä kovapäisesti, tehden ratkaisevan päätöksen luopua arjen mukavuuksista. He tekevät vuosien ajan kovaa työtä, edeten vauhdilla siihen pisteeseen, jossa kaikki kuitenkin väistämättä loppuu. Se vaatii kovaa luonnetta, sellaista, joka osaa mennä eteenpäin silloin, kun taakse ei saa enää katsoa.
Entä sitten se helppo vastaväite: tuskin pitkän uran jälkeen harmittaa, jos on tienannut jättiomaisuuden. Voi vaan olla ja nautiskella.
Se on hölmö ajatus. Jokainen, joka on päättänyt antaa oman elämänsä unelmalleen, tietää, ettei rahalla ole mitään tekemistä haaveen kanssa. Täyttymys tulee teosta, johon on koko elämänsä ajan itseään valmentanut.
Yhtäkkiä minä olen pahoillani paitsi itseni, myös kaikkien niiden muiden ihmisten puolesta, jotka ovat ajatelleet kuten minä ajattelin.
Ihminen, joka on numeroiden takana
”Jääkiekkoon liittyy yleensä lähinnä tilastoja. Vähän sama kuin työelämässä. Paljon tuloksia ja lukuja” Kalle sanoo.
Esitän hänelle ajatukseni: eikö se tunnu vähän hölmöltä. Sinä annat itsesi jollekin asialle ja lopulta se, mitä siitä saadaan irti, on vain lukuja ja tuloksia.
Maistelen ajatusta: Linda Huhtisen uusi tekele on kirja. Siinä on 218 sivua. 88 944 sanaa. Siinä se.
Me haaveilijat emme siedä numeroita, sillä itsensä toteuttaminen on syvempää kuin yksikään numero. Se on elämän tärkein tehtävä.
”Kyllä se joskus tuntuu pahalta” myöntää Kalle, nostaen siveltimen taulultaan.
Me olemme kumpikin hiljaa.
Ihmisen kuva
Kalle Valtolan kuva alkaa olla valmis. Nousen seisomaan ja tarkastelen sitä monesta eri suunnasta. Tulen viidesti samaan lopputulokseen: maalaus on todella hyvä.
Kallea hymyilyttää.
”Koulussa tästäkin olisi annettu numero”.
Hän punnitsee kuvaa katseellaan. Taitaa taas toimia itsensä tuomarina.
”Siitä tuli jostain syystä tosi synkkä. Ei se taida olla sittenkään omakuva”.
Tutkimme kuvaa tarkemmin. Mieshahmolla ei ole olkapäitä, eikä ryhdikkyyttä. Sen kädet ovat flegmaattiset ja kasvot surumieliset. Se seisoo paikallaan, aivan kuin olisi pyytävinään anteeksi päämäärätöntä olemassaoloaan.
”Ehkä minä maalasinkin oman itseni vastakohdan”, Kalle ehdottaa.
Ehkä.
Kalle tarkastelee teoksiamme ja sanoo:
”Maalaamisessa on se hyvä, ettei siinä ole samanlaista oikeaa ja väärää kuin urheilussa ja työelämässä. Tavallaan se kuva on aina oikein juuri sellaisena kuin se on”
Omalle taululleni on maalautunut jälleen samat kasvot. Naisen kasvot, aivojen tilalla värikästä sotkua.
Ehkä minäkin maalasin oman vastakohtani. Tai kuka tietää - ehkä tuossa kuvassa olenkin minä itse. Sotkuisine ajatuksineni, päässäni värejä ja puunoksia.
Olen tainnut oppia Kallelta jotakin.
Ja sitten minuakin hymyilyttää. Niin tai näin -
tavallaan se on aina oikein, juuri sellaisena kuin se on.
-- --
Lue myös:
LeKi-kapteenin erikoishaastattelu: Luetko runoja, Sami Laakso?
