Tässä juttusarjassa työkseen runoja ja sanoja kirjoittava Linda Huhtinen vie jääkiekkoilijat päivän ajaksi runojen ja taiteen maailmaan, yrittäen löytää sen piilotetun yhtäläisyyden, joka yhdistää ammattiurheilijan ja ammattihaaveilijan. Tällä kertaa Linda tapaa Suomen kovimmaksi Mestis-kannattajaksi valitun Kajaanin Hokin kannattajan Hannu Huurinaisen.
Kaupungit jäävät taakseni. Kymmeniä ja taas kymmeniä kyliä siltoineen ja peltoineen. Muuttuva maisema kertoo minulle uudesta ajasta - identiteetistä, joka rakentuu toisinaan myös kaupungin sanelemana aatoksena siitä, miten maailmaa eletään. Täällä sisämaan keskipisteelle kuin kirouksena suotu olemisen tärkeys unohtuu. Voi luopua rooleistaan. Toisinaan kadehdin sitä.
Ja kun minut vastaanottava kajaanilainen juna-asema todella on puinen, minua hymyilyttää.
Kajaanin jäähallin ovella seisoo Hannu Huurinainen pidellen valkoista lippua kädessään. Minä en vielä tunne häntä, mutta olen lukenut hänestä kirjoitettavan ”hän on rehti ja reilu ja hän käy aina kättelemässä ja jututtamassa muiden joukkueiden kannattajia, kun he ovat vierailulla Kajaanissa.”
Se on lyhyt tiivistelmä ihmistyypistä, jonka tapaamisen vuoksi kannattaa matkata kauas. Hermostuneen vihapuheen aikakaudella ei ole liikaa hannuhuurinaisia. Niitä, jotka haluavat olla hyviä myös niille ihmisille, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin itse ajattelee.
Vaikka olen jääkiekkokaupungin kasvatti, ei minusta silti tullut jääkiekkoihmistä. Viimeistään joitakin vuosia sitten sattunut välikohtaus erotti minut kokonaan kaupunkini tärkeimmästä lajista. Tuolloin ystäväpiiriini kuuluva nuori oli saada humalaiselta ryhmältä kovan selkäsaunan kävellessänsä hallilta kotiin vierasjoukkueen huivissa. Harmillinen tapaus oli tietenkin yksittäistapaus, äärimmäistä. Silti se jätti minuun jälkeensä. Muistan ajatelleeni: lajiin kuuluvan intohimon ja ehdottomuuden väliseen kuiluun tarvitaan paljon lempeyttä ja kunnioitusta. Miksi urheilunkin tulisi jakaa meidät ryhmiin? Niihin jotka ovat oikeassa ja niihin jotka ovat väärässä.
Siksi minun on hyvä tavata Hannu Huurinainen. Ihminen, jota on kehuttu Suomen ystävällisimmäksi jääkiekonkannattajaksi. Kädenpuristus on lempeä. Ensitöikseen hän esittelee tuulikaapissa treenikassiinsa nojailevan pikkupojan, jonka hän mainitsee tulevaisuuden NHL-tähdeksi. Poika nyökyttelee Hannun kertomuksen tahdissa niin innokkaasti ja varmasti, että minun on todella syytä uskoa hänen olevan tulevaisuuden tähti. Ja miksei olisi - pienistä sattumuksista alkavat suuret tarinat.
Kuten myös tämä, jonka seuraavaksi saan kertoa.
Hallissa on vielä tyhjää. Kaukalon reunalta kuuluu huudahdus.
”Hei, Hanski! Onneksi olkoon!”
Käytävältä nousee esiin nuorukainen, joka kättelee Hannua tarmokkaasti. Hetkeä myöhemmin Hannu kehuu tulijaa rehellisesti, kaunein sanoin. Hän linjaa minulle kaikki erikoistiedot siitä, miksi tämä kaveri on ainut laatuaan. Hän on hyvä pelaaja ja uskollinen kotiseuralleen. Sellaisia miehiä tarvitaan tässäkin lajissa. Uskollisia.
Kiitokset saanut mies on illan vierasjoukkueeksi tulevan IPK:n pelaaja Otto Huttunen.
Hän ei ole joukkueestaan huolimatta Hannulle tai Kajaanin Hokille uhka. Hän on elävä ihminen, jota puhutellaan ja arvostetaan, kuten ihmistä kuuluukin puhutella ja arvostaa.
Otto hymyilee.
Hetkeä myöhemmin jäähallin keittiöstä ilmestyy Hannun vaimo Anne, joka on ollut Hokin peleissä vapaaehtoisena jo kolmekymmentä vuotta. Oman pojan jääkiekkoharrastuksen jälkeenkin Anne jäi tänne avustajaksi. Ikään kuin vahingossa. Hän hymyilee lempeästi ja tarjoaa minulle lisää ruokaa. Hänessä on paljon samaa kuin omassa äidissänikin - lämmin hymy ja kiltti luonne. Sellainen, joka näyttää haluavan sinulle vain hyvää.
Useana iltana viikossa heidän elämässä on täällä, Kajaanin jäähallissa. Jääkiekko ei ole Annelle taakka. Päinvastoin: tämä on yhteinen harrastus. Pian harrastukselle on entistä enemmän aikaa, Hannun jäädessä eläkkeelle. Hänellä on takanansa nelikymmenvuotinen ura valtion rautateillä. Työnantaja on aina ollut reilu - joskus työvuoroja on siirretty pelien takia. Hannu puhuu kiitollisuudestansa monisanaisesti.
Yhdessä Annen kanssa he ovat kulkeneet finaaleista toiseen. Hannu muutti Kajaaniin vuonna 1978 ja heti seuraavana vuonna hän tapasi Annen, jota kehuskeli pyytäneensä illan viimeiselle valssille.
Hymyillen he kertovat olevansa samalla valssilla edelleen.
Hannu Huurinainen on täynnä poikkeuksellista elämäniloa. Hän muistaa kysyttäessä ulkomuistista, miten Hokin peli päättyi huhtikuussa 1993 tai mikä kentällinen avasi ottelun vuonna 1982. Eräs tärkeimmistä maaleista tehtiin ajassa 57:56. Se on tarina, jonka hän kertoo mielellään. Hannu on seurannut jääkiekkoa neljäkymmentä vuotta ja laskenut katsoneensa kentän laidalta yli 500 Mestis-ottelua. Parhaat palat ovat kotona nauhoitettuna videoilla. Niitä katsellaan siten kesällä uusintoina.
Hän kertoo minulle kaikista niistä tähdistä, jotka Kajaanissa ovat vaikuttaneet: Janne Pesonen, Antti Erkinjuntti, Pekka Rinne.
Vaikka Liigallekin on sijaa, on Hannun kiinnostuksen ydin Mestiksessä.
”Täältä tulevat ne tulevaisuuden legendat”
Hannu katsoo yksilösuorituksia ja löytää seurattavia kiekkomiehiä myös niistä joukkueista, joista muut fanit eivät välttämättä haluaisi kehuja viljellä.
”Kyllä minä silti pidän peukkuja myös muille. Ei kaikki hyvät ole aina omassa joukkueessa!”
Hannun silmät loistavat hänen puhuessansa Kajaanin Hokista. Joukkueesta, joka merkitsee hänelle samaa korvaamattomuutta, kuin kirjat merkitsevät minulle.
Sitten hän on hiljaa ja kuin kuiskaten katsoo toisaalle hieman haikeana.
”En halua ajatella, että mitä sitten kävisi, jos tätä ei olisi”
Ja silloin minä toivon ensikertaa elämässäni, ettei Kajaanin Hokki lakkaisi koskaan olemasta
Hannulla on Hokin kotihallin hattuhyllyllä seitsemän vierekkäistä kausikorttipaikkaa, jotta hän voi viedä ystäviään ja Kajaanin tulleita vieraita peliin.
”Se on hyvä tapa tukea suosikkijoukkuetta”
Jäähalli täyttyy hiljalleen ja mekin siirrymme paikoillemme yläriviin. Kävellessämme katsomon poikki, paiskaa Hannu kättä jokaisen hallissa istuvan lapsen kanssa. Fanipaidan väristä huolimatta. Hän tervehtii ihmisiä, toivottaa hyvät tsempit ja näyttää peukkua. Aivan jokaiselle erikseen. Vierasjoukkueen kannattajat lyövät ylävitoset. Kaikkialta kuuluu onnittelutoivotuksia ja tervehdyksiä. Hyvä Hannu! Onnea Hanski!
Tuntuu, kuin koko Kajaani lähikuntineen juhlisi sitä, että Hannu on hiljattain valittu koko Suomen kovimmaksi Mestis-kannattajaksi.
Katsellessani ympärilleni on minun vaikea ymmärtää näkemääni. Yhtäkkiä Iisalmesta Kajaaniin tulleen vierasjoukkue IPK:n kovaääninen kannattajaryhmä alkaa lyödä tahdikkaasti rumpujaan ja yhdestä suusta he huutavat hallin lävitse kannustushuudot: Hannu! Hannu! Hannu!
Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
Hyvät ystävät. Kajaanissa tehdään jääkiekon ja koko yhteiskunnan kannalta merkittävää tarinaa. Sellaista, mikä jokaisen meistä tulisi kuulla. Hallin jokainen ihminen tuntee kotijoukkueen suurimman ihailijan nimeltä ja illan aikana moni katsoja nykäisee minua hihasta kehuakseen kaveriansa muutamalla sanalla. Reilu ja rehti, aina ystävällinen. Aina kohtelias.
Hannu selittää asian minulle myöhemmin.
”Muualta tulevat fanit tuovat tänne Kajaanin elämää ja ääntä. Miksi ihmeessä pitäisi olla karvat pystyssä kavereille? Sama se onko nuori tai iäkäs - kaikki katsojat ovat maksavia faneja. He ovat tulleet tänne nauttimaan. Se on paras tuki joukkueelle, kun täällä kannustetaan. Ja kun minä olen muille mukava, ovat he vastavuoroisesti minulle mukavia omalla hallillansa. Niin se homma toimii.”
Se kuulostaa äärettömän yksinkertaiselta ja järkevältä.
Olla hyvä muille, jotta he olisivat hyviä sinulle.
Palaan ajatuksissani fanikulttuurin nurjiin puoliin. Rumat nettikirjoittelut, alatyyliset huutelut ja nyrkkikahakat. Kurjia lieveilmiöitä, joista ei saa puhua yleistäen, mutta jotka ovat silti todellisia tapahtumasarjoja. Sellaisia, jotka saattavat satuttaa tai loukata. Erottaa ihmisen lajista, josta olisi voinut tulla hänelle rakas harrastus ja mahdollisuus olla osa yhteisöä. Sanojen helinää ja ilkeyttä, joka perustellaan pelin hengellä ja urheiluhuumalla.
Mutta entäs nyt, kun edessäni istuva mies, joka on todennäköisesti tämän maan intohimoisin jääkiekkoihminen, vakuuttaa minut siitä, ettei jääkiekon seuraamisessa ole kyse ilkeydestä, riitelystä tai vastustajan vihaamisesta.
Hänelle kannattaminen on sitä, että heti aloituspillin soidessa hän nousee ylös penkistään ja seisoo siinä aina pelin viimeiseen minuuttiin asti. Ja valkoista lippua heiluttaen hän huutaa: HOKKI! HOKKI! HOKKI!
Ja toisin kuin aluksi hiljaiselta tuntuneessa jäähallissa voisi äkkiseltään olettaa tapahtuvan, yltyy pian koko yleisö Hannun huutoihin.
”Ja hyvä yleisö, eiköhän huudeta: HOKKI, HOKKI!”
Tilanne on ihmeellinen ja yhtäkkiä - kuin huomaamattani - minäkin lyön käsiäni yhteen.
Kun yksi uskoo voimakkaasti, on muun ryhmän helppo yltyä riemuun.
Päinvastaisella laidalla pelaajat istuvat vaihtopenkillä. Yksi naputtaa sormillansa mailanvarteen samaa tahtia kuin yleisö taputtaa. He kuulevat kyllä, kuinka yleisössä huudetaan
Hannu käy katsomassa joukkueensa jokaisen kotipelin ja kiertää muissa kaupungeissa katsomassa vieraspelejä.
Valkoinen lippu kulkee mukana ja fanipaidassa on koko joukkueen nimikirjoitukset. Se on lahja joukkueelta itseltään. Kun Suomen kovin Mestis-kannattaja -palkinto julkaistiin, otettiin se Kajaanissa riemulla vastaan.
Hannu itse kuvailee palkintoa koko Mestiksen yhteiseksi. Fanikulttuurin olemassaolo on yhteinen saavutus.
Uutiset rantautuivat Kajaaniin sunnuntai-iltana. Hannu ja Anne palaavat tarinaan hymyillen. Kerro sinä se! Ei kun kerro sinä!
Aluksi se oli ihan tavallinen ilta. He olivat olleet viemässä kynttilöitä hautausmaalle, kun puhelin soi. Hannu oli valittu yksimielisesti Suomen suurimmaksi Mestis-kannattajaksi. Vaimoa hymyilytti - hän ja pojat olivat tienneet sen jo muutamaa päivää aiemmin. Oli siinä ollut salaisuudessa pidättelemistä. Hannu oli liikuttunut kuulemastaan. Aivan kuten nytkin, asiasta puhuessansa.
”Hallilla jokainen antoi läpyjä ja onnitteli. Minä ihmettelin, että mitä ihmettä täällä tapahtuu, kun pelikin oli vielä kesken!”
Katselen heidän vilpittömiä hymyjään jotka nousevat pintaan tarinaa kertoessansa. Minä tapaan hyvin harvoin yhtä pyyteettömiä ja kilttejä ihmisiä kuin nämä kaksi ovat.
Illalla hyppään Oulun yöjunaan. Kun juna nytkähtää käyntiin, alkaa ulkona sataa lunta. Soitan ensitöikseni ystävälleni, joka vuosia sitten joutui ikävän hyökkäyksen kohteeksi kannustettuaan toisten mielestä väärää joukkuetta. Kuin ilouutisen, minä kerron hänelle siitä, mitä nämä tunnit ovat pitäneet sisällään.
Kerron ihmisestä, joka on hyvä jokaiselle tapaamalleen ihmiselle. Joukkueesta, iästä tai ihmistyylistä riippumatta. Kerron hänen sydämellisestä vaimostaan, sekä ystävistä, joista jokainen hymyili minulle toivottaessaan minut tervetulleeksi Kajaaniin.
Kerron Hakametsää puolet pienemmästä jäähallista, joka pelin alkaessa täyttyi vaikuttavasta voimasta ja äänestä - sellaisesta, joka kovaäänisyydestään huolimatta ei tässä horjuvassa maailmantilanteessa halunnut kenellekään mitään pahaa. Päinvastoin: se halusi kannustavalla rummutuksellaan muistuttaa, mistä urheilussa ja joukkuelajeissa lopulta oikeasti on kyse. Tässä jäähallissa eivät fanit ole koskaan tapelleet keskenään.
Minä kerroin Iisalmen Peli-karhujen kannattajaryhmästä, joka rumpuja ja torvia soittaen huusi kannustuksensa kajaanilaiselle Hannulle, joka on omistanut vapaa-aikansa tämän kaupungin pienen jääkiekkojoukkueen arvon vaalimiseksi ja joka puhuu näistä asioista suurella ylpeydellä.
Ja minä kysyn häneltä: miksi me kuulemme tästä kaikesta vasta nyt? Miksi me emme ole ennen nähneet tätä selittämätöntä riemua ja kanssaihmistä kunnioittavaa arvostusta, joka kantautuu piippuhyllyltä liehuvan lipun takaa.
Se on Hannu Huurinaisen ääni, joka vastaa vierasjoukkueen kannustajien huutoon:
Kiitos! Kiitos!
Olen tavattoman kiitollinen siitä, että sain matkata Kajaaniin ja tavata Hannun ja hänen läheisensä. Sillä illan taittuessa yöhön ja Oulun muuttuessa aamuvarhain Tampereeksi, minä ymmärsin tämän matkan muistuttaneen minua siitä, mistä parhaimmat kirjat, runot ja elämän tärkeimmät käänteet meille puhuvat.
Se on totuus ylitse arjen ja totuus ylitse urheilun ja ihmismielen. Se on totuus, jonka me onnekkaat muistamme silloin, kun viereemme istuu Hannu Huurinaisen kaltainen ihminen. Sellainen, joka ei halua kenellekään mitään pahaa.
Ja se on yksinkertainen totuus, jonka piste on päättävä tarinan, josta tuli minulle suunnattoman tärkeä.
Hyvä voittaa. Aina.
-- -- --
Lue myös:
Minne junat menevät, Toni Leinonen?
Osaatko parantaa maailmaa, Rasmus Tirronen?
Taneli, kerro minulle tarina ihmisistä
