Osaatko parantaa maailmaa, Rasmus Tirronen?

Tässä juttusarjassa työkseen runoja ja sanoja kirjoittava Linda Huhtinen vie jääkiekkoilijat päivän ajaksi runojen ja taiteen maailmaan, yrittäen löytää sen piilotetun yhtäläisyyden, joka yhdistää ammattiurheilijan ja ammattihaaveilijan. Tällä kertaa haastateltavana on Espoo Unitedin huippukautta pelaava maalivahti Rasmus Tirronen.

Minulla on kupliva ja oikukas luonne. Päiväni eivät koskaan ole tasaisia, sillä minä en ole koskaan tasainen. Vaikka tunteeni ovatkin taukoamatta toistensa ääripäitä, ei niiden väliin piirry rajaa: sieluni lienee jatkuvasti rauhaton.

”Minä itse taas olen tosi rauhallinen ihminen. Ehkä se johtuu vanhenemisesta” arvioi edessäni istuva Rasmus Tirronen.

Me istumme pöydässä kahden - toinen rauhallinen ja toinen rauhaton - ja silti ratkaisevat eroavaisuutemme eivät tunnu häiritsevän häntä. Tuntia myöhemmin tulen ymmärtämään miksi.

Rasmus Tirrosella on kiltit silmät. Hän on ryhdikäs ja välitön, lämminmielinen. Kuten tapoihini kuuluu, selaan hänestä kirjoitettuja otsikkoja vasta tapaamisemme jälkeen. Hyvä niin, edessäni istunut mies tuntui olevan kaikkea muuta kuin otsikoiden suurlupaus, joka onnistuu pelistä toiseen. Oikeastaan hän tuntui hyvin tavalliselta ihmiseltä - sellaiselta, joka puhuu mieluummin toisesta kuin itsestään. Se on arvokas piirre.

Rasmus Tirronen on maalivahti. Ajatus kiehtoo minua: olla joku, jonka tehtävä on olla ryhmässä yksin. Kun ajatuksen antaa mennä pidemmälle, siitä tulee hyvin runollista, synkkääkin. Haluan tietää ovatko häviöt hänen syytänsä. Onko hän vihainen itsellensä häviön jälkeen? Minä veikkaan, että itse olisin. Liiaksikin asti.

”Maalivahdin paikka on myös raaka. Kyllä sitä aina joutuu miettimään, että oliko häviö minun oma syy. Toisaalta se myös antaa paljon, kun voi yksin omalla suorituksellaan antaa koko porukalle. Tarvitaan kykyä käsitellä asioita: pitää tuntea voimakkaasti pelissä ja rauhoittua sitten kotona.”

Hän pohdiskelee hetken aikaa sitä, miten minä sen teen: miten minä vedän rajan arjen ja työn välille. Meitä kumpaakin hymyilyttää ymmärtäessämme, ettei sellaista rajaa ehkä oikeasti edes ole olemassa. Nykyajan ihminen ei rauhoitu.

Edessäni istuva ihminen muuttuu nopeasti vieraasta tutuksi. Hän ei yksistään vastaa kysymyksiin, vaan keskustelee. On läsnä. Esitän hänelle saman kysymyksen, jonka kysyn lähes päivittäin itse itseltänikin.

Kuka sinä olet?

”Minä olen samaan aikaan kilpailuhenkinen ja rauhallinen ihminen. Kaksi ääripäätä. Pelatessa se intohimo näkyy voimakkaastikin ja silloin puhun ja huudan paljon. Kotona sitten taas rauhoitun.”

Eli onko sinussa kaksi eri ihmistä?

Ei suinkaan.

”Oikeastaan se helpottaa elämää kun siinä on kontrastia” hän selittää.

Minua hymyilyttää. Se on lohdullinen ajatus.

Rasmus kertoo minulle lujan pelitahtonsa salaisuuden. Se ei ole urheilukirjan laimea fraasi tai loppuun kulutettu latteus. Se on jotain, mitä en ole vielä ennen urheilusta puhuttaessa kuullut.

”Voittaminen on voimakas tunne. Minulle häviäminen on vielä voimakkaampi. Minä pelaan suurella tunnelatauksella ja tosissani, koska en halua tuntea sitä tunnetta, minkä häviäminen saa aikaan. Se on hirvein tunne.”

Maistelen ajatusta. Se on rohkeasti sanottu - omistautua asialle siksi, ettei epäonnistuisi. Ehkä tavalla tai toisella me kaikki elämme juuri niin.

Enemmistö meistä vain muotoilee asian toisin.

”Minä olen kuitenkin päättänyt, ettei se epäonnistuminen saa olla omasta elämästä pois. Oikeastaan me tarvitsemme riittävän määrän epäonnistumisia, jotta oppisimme elämään sen asian kanssa. Niin asioihin oppii suhtautumaan. Lopulta tässä on kuitenkin jokaisena päivänä aurinko noussut, vaikka pieleen on mennytkin”

Eli mitä enemmän epäonnistut, sitä parempi sinusta tulee?

”Tavallaan” hän hymyilee.

Rasmus Tirronen puhuu jääkiekosta arvostaen. Hänen olemuksestaan puuttuu jääkiekkoilijaan helposti yhdistetty ylimielinen itsekehu. Minusta tuntuu, että hän näkee paljon kauemmas.

”Jääkiekko on aina ollut minulle läheisten ihmisten jälkeen tärkein asia elämässä. Pitää olla iloinen siitä, että pystyy nyt tekemään sitä, mitä vanhemmat ovat minulle suoneet ja mihin he ovat käyttäneet kauheasti aikaa ja rahaa. Pitää olla kiitollinen.”

Matka onkin ollut pitkä. 19-vuotiaana ansaittu stipendi vei hänet armeijan jälkeen kuudeksi vuodeksi Yhdysvaltoihin, missä hän pääsi opiskelemaan huippututkinnon ja pelaamaan kiekkoa.

Erilainen kiekkokulttuuri toi uudet opit. Jenkeissä touhu on intohimoista. Yliopistosarjoissa jopa maalivahteja piinataan: vastustajajoukkueen fanit haluavat päästä maalivahdin pään sisään huutamalla hänelle juomataukojen aikana. Kun maalivahti nostaa kypärää, katsomosta huudetaan: ruma maalivahti, huono, huono. Minun mielestäni se kuulostaa hirveältä. Rasmuksella on kuitenkin maltillinen suhtautuminen tähänkin asiaan:

”Se kertoo vain intohimosta ja siitä, että fanit ottavat asian tosissaan. Ne ovat valmiita tekemään kaikkensa oman joukkueensa onnistumisen eteen.”

Alan hiljalleen kadehtia Tirrosen rauhallista filosofiaa.

Amerikassa vietetyt vuodet opettivat hänet myös näkemään. Hänen kasvattiperheensä huoltaja oli entinen seriffi, toinen ehdonalaisvalvoja. Talossa oli satoja aseita.

”Tavallaan ympäristö määrittää meidät. Heillä oli erilainen ympäristö ja kasvatus ja siten myös erilaiset näkemykset kuin minulla. Meillä oli loistavia keskusteluja”

Rasmuksen tarina vie meidät aiheeseen, johon itse tunnun palaavan toistamiseen. Me puhumme maailmasta, sodasta ja hieman politiikastakin. Hetken kuluttua minä unohdan ajan ja paikan, keskustelu vie mukanansa.

Tirrosella on jälleen rauhallinen näkemys. Tietenkin. Hän uskoo, ettei ihmistä pidä tuomita - ennemminkin meidän tulee tarkastella, mistä he tulevat ja miksi he ajattelevat kuten ajattelevat.

Kahvilan pöydässä maailma parantuu hieman. Me olemme samaa mieltä siitä, että erilaisuutta pitää ennemminkin tutkiskella kuin tuomita. Tulee nähdä, miksi ihminen on sellainen kuin on.

”Vaikka juttelisitkin jonkun sellaisen kanssa, joka ei ajattele kuten sinä, niin ei siinä mitään vahinkoa tapahdu. Ei se tarkoita, että sinun pitäisi omista näkemyksistäsi luopua, jos joku toinen on eri mieltä.” Ehkä Rasmus Tirrosen kiltin ja rauhallisen luonteen takana on juuri asioiden näkeminen.

Ehkä pitkä matka kauas sai hänet katsomaan myös lähelle. Vaikka pelaaminen ulkomailla olisi voinut jatkua, halusi hän takaisin Suomeen. Pitkät vuodet ja monet käänteet ovat tuoneet hänet nyt takaisin Espooseen.

”On etuoikeus saada pelata kotikaupungissaan. Lopulta kauhean moni ei sitä pääse tekemään. On helpompaa keskittyä pelaamiseen, kun elämä sen ulkopuolella on rauhallista ja tuttua. Minä olen tosi onnellinen tässä hetkessä. Juuri nyt on hyvä.”

Minä kerron siitä, kuinka hymyilen aina palatessani Tampereen juna-asemalle. Omien juuriensa muistaminen antaa elämälle paljon arvokasta sisältöä. Silti meidän tulee toisinaan mennä. Onnistua ja epäonnistua, nähdä.

”Loppujen lopuksi minä olin Amerikassa kuitenkin tosi levoton. Oli niin kova halu päästä eteenpäin, etten osannut nähdä asioita. Kun on levoton, menee moni arkinen asia ohi.”

Minä tiedän miltä se tuntuu.

Rasmus kuvailee Floridan uimarannat, joista hän olisi voinut nautiskella päivät, mikäli olisi osannut rauhoittua ja elää tuossa hetkessä.

”Mutta ei sitä voi enää jälkeenpäin miettiä. Lopulta meidän pitää nähdä aina mieluummin se, mitä asiat ovat meille antaneet, kuin mitä ne ovat ottaneet. Ainahan asioilla on kummatkin puolet. Jos saisin mennä takaisin ja tehdä kaiken uudestaan niin menisin ja tekisin. Mitään en muuttaisi ja mitään en vaihtaisi.”

Seuraavana päivänä minä istun mielipaikassani, Tampereen Sampolan kirjastossa. Vakiopaikalleni ikkunan eteen paistaa aurinko. Hölmöltä näyttämisen uhallakin istun tässä ja katselen, kuinka kepeästi ihmiset liukuvat hyllyltä toiselle, kokoavat kirjat kainaloonsa ja katoavat koteihinsa tarinat mukanaan.

Vasta päivää myöhemmin minä ymmärrän jotakin, joka saa minut hymyilemään itsekseni. Ehkä kirjoittaja on kirjaston maalivahti - se, jonka osaksi jää katsoa sivusta muiden ihmisten liikkeitä, voidakseen luoda oman osansa maailmasta.

Eikä se ole huono osa ollenkaan. Raakaa ehkä, mutta palkitsevaa. Antaa ja ottaa.

”Mitään en vaihtaisi” sanoi Rasmus Tirronen ja hymyili.

 

-- -- 

LUE MYÖS:

Taneli, kerro minulle tarina ihmisistä

Kalle Valtola ja ihmisen kuva

Luetko runoja, Sami Laakso

 

Uusimmat uutiset

  • 1
  • 2
  • 3
Prev Next