Minne junat menevät, Toni Leinonen?

Tässä juttusarjassa työkseen runoja ja sanoja kirjoittava Linda Huhtinen vie jääkiekkoilijat päivän ajaksi runojen ja taiteen maailmaan, yrittäen löytää sen piilotetun yhtäläisyyden, joka yhdistää ammattiurheilijan ja ammattihaaveilijan. Tällä kertaa haastattelussa on Mestiksen helmikuun Kuukauden pelaajaksi valittu Kiekko-Vantaan kapteeni Toni Leinonen.

Maanantaiaamuna istun Vantaan junassa. Uusi, ennätysnopea kulkuneuvo etenee vimmattua vauhtia, eikä maisemaa ehdi tarkastella. Kaikki on nykyään nopeaa ja tehokasta. Liike ja siirtyminen. Asioiden muuttuminen toiseksi.

Me ihmiset olemme samanlaisia. Meillä on kova kiire tulla uudeksi itseksemme.

Tikkurilan asema on nykyaikainen ja moderni, kuin kauppakeskus. Jokin on silti ennallaan: vauhdikkaasta liikkeestä huolimatta juna-asemalla aika pysähtyy. Ihmiset tekevät ohikulkumatkan. Tämä on välietappi, joka pysyy liikkeen keskellä jykevästi paikallansa.

Ihmettelen junaraiteita ja poislähteviä junia. Liike jatkaa kulkuansa. Minusta on ihanaa olla pysähdyksenä tuon liikkeen keskellä. Edes hetken.

Toni Leinonen istuu siinä, aseman pienen kahvilanpöydän toisella puolen. Hänen istuuduttua siihen olen minä väistämättä tullut pohtineeksi arjen kummallista tapaa viedä meitä tilanteisiin, joita emme olisi hetkeä aiemmin osanneet nähdä. Ennen kuin seuraava junani lähtee, minulla on mahdollisuus tavata ihminen. Ihminen, joka on ihminen siinä missä minäkin.

Siksi minä haluan tietää, kuka hän on.

Ja siksi minä päätän kysyä sitä.

”Pyrin olemaan ihan aina iloinen ja positiivinen. Sellainen, joka haluaa koko ajan kehittyä. Kasvaa henkisesti.” hän vastaa.

”Ajattelen, että se henkinen kasvaminen on samanlaista kuin pelaajana kasvaminen. Prosessi.”

Pohdiskelen asiaa. Entä jos ihmisenä kehittymisemme on samanlainen matka kuin urheilijan kehitysmatka huippusuoritukseensa. Ja jos näin on, keitä me olemme oman huippusuorituksemme tehtyämme?

Viisi minuuttia myöhemmin minulle selviää, ettei Toni Leinonen ole juuri koskaan surullinen. Hän on perusluonteeltaan iloinen ja onnellinen. Aina. Ensiksi ajatus huvittaa minua, mutta kuten tarina jatkuessaan opettaa, tulen pian ymmärtämään hänen puhuneen vain ja ainoastaan totta. 

Naistenlehdet myyvät viikoittain erikoisia totuuksia, joita onnellisuusgurut kertovat tietävänsä. Lopulta se on aina vain vastaus yksinkertaiseen kysymykseen, jonka minäkin haluan esittää edessäni istuvalle, alati onnelliselle ihmiselle.

Mikä sinut sitten tekee onnelliseksi?

”Perhe. Läheiset ihmiset. Jääkiekko on tärkeää, mutta sekin on toisaalta vaan peliä. Arjen ihmiset ovat syy olla onnellinen”

Se on äärimmäisen yksinkertaista ja silti se kuulostaa järkevältä. Minä olen saavuttanut suurimmat onnistumisentunteet työni kautta, mutta elämäni juonen kannalta merkityksellisimmät käänteet ovat aina enemmän tai vähemmän liittyneet rakkauteen. Ihmisiin. 

Unohdetaan oleellinen. Unohdetaan se, että Toni Leinonen on menestynyt jääkiekkoilija. Unohdetaan se, että hänellä on nuoresta iästään huolimatta jo luotuna pitkä ura ja taidonnäytteitä niin Mestiksestä kuin Liigastakin. Nyt hän on Kiekko-Vantaan kapteeni.

Unohdetaan se, että Toni Leinonen on esimerkillinen ja kiinnostava urheilija. Onnistuja.

Minä olen nimittäin päättänyt olla kirjoittamatta siitä. Nimittäin jokin minussa pakottaa kertomaan teille erään toisen tarinan.

Antakaa siis anteeksi epäurheilijamainen käytökseni. Lupaan kuitenkin varmaksi, että Toni Leinosen lajiin kohdistuva palo tulee toimimaan sytytysnesteenä ja te saatte lukea hänen urheiluun liittyvistä onnistumisesta vielä monta erilaista tekstiä.

Siksi olen päättänyt olla kirjoittamatta jääkiekosta ja kerron teille ennemminkin sen, mitä Toni Leinonen minulle seuraavaksi kertoi.

Sillä minusta tuntuu, että se saattaa olla avain kaikkeen siihen, mitä hän tarvitsi menestyäkseen.

Ja ehkä lopulta se on myös aivan kaikkeen siihen, mitä kukaan meistä tarvitsee menestyäkseen tai tullakseen onnelliseksi.

Sillä minusta tuntuu, että juuri tämä on se tarina, joka minun on syytä kertoa.

Toni Leinonen rakastui kymmenen vuotta sitten tyttöön, jota hän rakastaa edelleen. Tytöstä on tullut hänen kihlattunsa ja tuleva vaimonsa.

”Me olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi” hän kertoo kepeästi.

Kepeästi, vaikka hänen juuri kertomansa asia on nyky-yhteiskunnan mittakaavassa poikkeuksellista.

Kepeästi, vaikka juuri kukaan tuntemistani ihmisistä ei ole pystynyt pitää ihmissuhdettaan kasassa lävitse teinivuosien ja aikuistumisen. Lähes kukaan tuntemistani ihmisistä ei ole pystynyt pitkään sopusointuun lävitse vaikeiden vuosien. Eivät ne, jotka ovat minua vanhempia ja vielä vähemmän ne, jotka ovat minua nuorempia.

Elämästä on tullut niin järjettömän nopea liike.

”Meillä on hyvä ilmapiiri ja samanlaiset arvot. Toinen rauhoittaa olemassaolollaan”

Murrosikä, teini-ikä, aikuistuminen ja aikuisuus ovat taittuneet yhdessä. Vierellä kaverit ovat löytäneet ja eronneet, olleet yksin ja yhdessä.

”Kyllä jokainen varmasti etsii lopulta itselleen sitä tärkeintä. En minä jäänyt mistään paitsi. Löysin omani vain monia muita aiemmin”

Minä en ole juuri koskaan ollut rakkauden suhteen erityisen herkkä. Silti Toni Leinosen lausumat lauseet saavat minussa aikaan jotakin. Jotakin sellaista, joka tuntuu ensin nenänvarressa ja sitten silmäkulmissa.

Aina iloinen ja aina positiivinen Toni on yksi ensimmäisistä vastatapaamistani ihmisistä, joka saa minut liikuttumaan.

Jääkiekkoilijoiden puolisoista ei juuri puhuta. Ne harvat kerrat, kun kumppanit nousevat esiin, ovat joko sivulauseen kiitokset tai viikonloppuliitteen yhteiskuva. Ne ovat kuluneita vitsejä Miss Suomi -kisojen mainostauoilla ja ne ovat yleistyksiä ääriviivattomista naisista, joiden tehtävä on olla vaimo miehellensä.

Silti edessäni istuva Toni Leinonen puhuu rakastamastaan naisesta arvokkaasti. Kuin aarteesta.

Minä istun hiljaa, sillä minä en pysty vältellä mieleeni nousevaa ajatusta: entä jos itse olisin rakastanut enemmän?

Tavallaan siinä on äärettömän paljon järkeä. Ihminen, joka rakastaa ja tulee rakastetuksi, lienee väistämättä normaalia onnellisempi. Ehkä Toni Leinosen positiivisuus ja sen kautta auennut menestys johtuukin yksinomaan siitä, että hän teki kymmenen vuotta sitten oikean valinnan.

Ja ehkä tuolla jossain sormuksen toista puolta pitelevä tyttö on omalla huolenpidollansa saanut autettua Tonia onnistumaan siinä, missä hän haluaa olla hyvä. Ja päinvastoin.

Entä jos yhden ihmisen menestys onkin kahden ihmisen summa?

Toni Leinonen kertoo olevansa valmis elämään kädestä suuhun, mikäli hän saa keskittyä jääkiekonpelaamiseen. Hän on yksi ensimmäisistä ihmisistä, jonka kuulen sanovan ”olen onnellisessa asemassa”, puhuessaan tuloista, jolla toisinaan selviää vain juuri ja juuri.

Sellaisista ihmisistä tulee kovia. He oppivat jo varhain, mitä menestys maksaa. Ja minä tiedän, etteivät sellaiset ihmiset tule koskaan pitämään mitään itsestäänselvyytenä.

Toni Leinoselle onni on kuitenkin myös sitä, että hänen on mahdollista treenata ja keskittyä urheilemiseen nyt, kun aika on oikea. Ei myöhemmin, vaan nyt. Juuri nyt.

”Jos haluaa mennä eteenpäin, pitää vaan uskoa, että pääsee. Mutta ei pidä olla liian ankarakaan. Virheitä tapahtuu aina. Siitä ensimmäisestä kerrasta pitää vaan oppia. Mutta jos sen saman virheen tekee uudelleen, niin sitten se on jo hölmöä”

Totta.

”Mutta toisaalta. Ehkä on parempi, jos ihminen ei edes anna itsellensä mitään muuta mahdollisuutta kuin tämän yhden. Jos tekee jonkun toisen suunnitelman, saattaa antaa itsellensä huomaamattaan luvan luovuttaa. Mutta jos ei ole muuta mahdollisuutta kuin selvitä, niin silloin selviää”

Minä pidän tuosta ajatuksesta

Toni Leinonen on nörtti. Tai sitä termiä hän itse itsestään käyttää. Hänellä on kiinnostusta ja koulutusta IT-alalta sekä tietojenkäsittelystä. Tietokonepelit ovat hänelle pakopaikka. Uusi ja erilainen maailma, jossa voi olla rauhassa arjen huolilta. Hän pelaa tietokonetta ja katselee pelikilpailuja, kuuntelee heviä ja metalcorea.

Jostakin syystä tämä tieto tekee minut iloiseksi.

Se, ettei joku vastaakaan hölmöjä ennakko-odotuksia. Sellaisia, joita minäkin toisinaan teen, vaikka pitäisi olla sellaista ajattelua kypsempi.

Toni Leinonen toivoo, että voisi pelata jääkiekkoa vielä pitkään. Silti hän katsoo asioita vuosi kerrallaan. Ja jos jääkiekko vie hänet pois Vantaalta, niin sitten vie - parisuhde kyllä kestää sen, nyt kun on jo tähänkin asti tultu.

”Se on hienointa, että saa toiselta tuen. Aina lopultahan urheilijallakin menee ensimmäinen kiitos kotiin. Kiitos siitä, että ymmärtää tätä uraa”

Sitä ymmärrystä on tarvittukin. Laji on kokonaisvaltaista omistautumista. Usein ehdotonta ja väistämätöntä, sellaista, joka maksaa ihmiseltä ison hinnan.

Tyttöystävä on kuitenkin aina ymmärtänyt. Hän on ymmärtänyt, vaikka Tonin mukaan hän toisinaan toivookin, ettei Toni edes pelaisi jääkiekkoa.

”Se juna tosin ilmiselvästi meni jo”

Meitä kumpaakin naurattaa.

”Mutta sitten kun se ura kerran loppuu, niin sitten on minun vuoro olla läsnä hänelle. Ja sukulaisille ja perheelle. Ja sitten sille omalle perheelle. Kaikille”

Hän miettii hetken.

”Olen oppinut puhumaan tyttöystävälle kaikesta. Ja kun pystyy puhumaan avoimesti yhdelle, oppii puhumaan kaikille.”

Minä todella toivon, että hän on oikeassa.

Hän hymyilee ja selittää asian kauniisti.

”Silloin se on helpompaa. Olla rehti ja avoin kaikille... Olla reilu kaikille.”

Toni saattaa minut lähtevien junien laiturille. Katselemme ohitse kulkevia junia ja pohdin ääneen sitä, mihin kaikki nämä junat menevät. Toni viittoo kohden toiselta puolen lähteviä junia ja hymyilee:

”Takaisin Helsinkiin”.

Tässä tapauksessa lause taitaa merkitä hänelle paljon tavallista lausetta enemmän

Minä hyppään laiturilta väärään junaan. En ole ylpeä edesottamuksestani, mutta hyväksyn virheeni. Kerrasta opitaan. Toinen kerta on jo sitten hölmöä.

Mutta kun viimein pääsen oikeaan junaan ja lukuisia hermostuneita tunteja myöhemmin hyppään ulos Tampereen asemalla, minut kohtaa lämmin rauha.

Me olemme keskellä ikuista ja alati muuttuvaa liikettä. Toisinaan se liike on nopeaa, toisinaan hidasta. Ja silti tuo liike ei koskaan pysähdy paikallensa. Se tekee meistä erilaisia. Se ohjaa meitä niiden ihmisten luokse, jotka ovat osallistuneet matkaamme yhden kahvikupin ajaksi ja niiden, joita rakastamme vielä vuosikausien jälkeenkin. Se vie meitä etäälle ja tuo meitä lähelle. Kuljettaa kohti sitä hahmoa, joka meistä on tuleva. Sitä, jota me joskus vielä kiitämme vuosien yhteistyöstä ja ymmärryksestä.

Ja vaikka tuo liike vie meitä aina vain kauemmaksi lähtöpisteestä, niin silti joinakin ihmeellisinä päivinä juna-asemilla - mikäli me vaan olemme tarpeeksi onnekkaita -

me palaamme kotiin.

-- -- --

LUE MYÖS: 

Osaatko parantaa maailmaa, Rasmus Tirronen?

Taneli, kerro minulle tarina ihmisistä.

Kalle Valtola ja ihmisen kuva.

Luetko runoja, Sami Laakso?